40495891_10156566556218350_7826223758196
Mites tässä näin kävi? Vippi avuliaasti tarjoutui kantamaan toista Visan ruusuketta ja syömään palkintoruoat ja herkut velipoikansa puolesta.

Perjantai-aamuna pakkasin koirat autoon ja lähdin ajelemaan kohti Tamperetta. Sitä ajoa sitten riittikin, illalla kahdeksan maissa oltiin perillä... Hotelli Hermica oli ihan kelpo majapaikka, hieman kuluneen näköinen, mutta respan ystävällinen työntekijä korvasi ulkonäölliset puutteet. Saimme nimittäin eväspakkauksen mukaan aamuksi, kun kerroin että lähden ennen aamiaistarjoilun alkamista. :) Ylimääräistä draamaa reissuun aiheutti jälleen kerran rakas autoni, joka päätti, että avainten paristo on loppu just NYT. Ja siinähän on se joku vika, että lukko ei tunnista mekaanista avainta, vaan avaa kyllä oven, mutta murtohälytin menee päälle samalla. Tosi kiva. Ainakin kaikki huomasivat, että olemme saapuneet.

Aamulla siis herätys, kiitos Hyundain, jo klo 5.30, jotta ehdin ajaa ABC:lle ostamaan uuden pariston avaimen kaukosäätimeen. Sitten jälleen tööttäilemättömän ja valoja vilkuttelemattoman auton kanssa kisapaikalle ja jonottamaan eläinlääkärintarkastukseen. Kumpikin koira onnistui pysyttelemään vammoitta siihen asti (yritystä saikuttamiseen kyllä oli, esim. Visa juoksi lammasaitaa päin Vippiä paimentaessaan torstaina ja Vippi puuta päin pari viikkoa aikaisemmin...), joten kisalupa tuli. Sitten odottamaan ensimmäistä rataantutustimista, Visan vuoro oli heti kisan viidentenä koirana.

Rata oli muutoin suht helppo Visalle, mutta siellä oli yksi ongelmakohta - jossa jouduinkin uusimaan, eli koira oikealla istu, käännös vasempaan, istu. Visa muistelee yhä vain sitä, kun kesä-heinäkuussa kertaalleen tallasin tuossa tilanteessa sen varpaalle, ja nytkin ensimmäisellä se yrittämällä puikahti pois kyltin vierestä istumatta. Uusintakerralla se vähän paineistui, mutta suostui istumaan. Heti tuon jälkeen tuli -3 OV puolenvaihdossa edessä, en kyllä itse huomannut mikä siinä oli se virhekohta. Tämän lisäksi alkuradalla tuli kaksi -1 VINOa, mutta loppupisteet vielä ihan hyvät 92, ja lopullinen sijoitus 12./60. 

Vippi oli vuorossa pari-kolme tuntia myöhemmin. Sille rata oli haastava, kun heti alussa mentiin putken vierustaa pitkin, ja tuo putki sitten jäi kiihdyttämään sitä ihan koko radan ajaksi.  Neljä -1 VINO-virhettä (käännöksissä peräpään käyttö oli aika huonoa, pitäisi käyttää se taas fyssarilla tai hierojalla) ja tuplasaksalaisen uusin. Merkille lähtiessä se haukahti, mutta siitä ei mennyt pistettä. MUTTA heti radan toisena kyltillä olleen seuraten peruuttamisen minä olin sössinut huomaamattani, -10 TVÄ liian lyhyen viimeisen askeleen vuoksi. Hei hei, finaalipaikka... 83 p., eli paremmin käveltynä Vippikin olisi ollut kirkkaasti mukana jatkossa. Nyt sen loppusijoitukseksi jäi 23. tai 24., kun 20 pääsi jatkoon.

Sitten piiiiiiiiiitkä odotus ja illalla finaaliin. Rata oli jälleen ihan mukavan näköinen. Vaikeutta tuli lyhyistä kylttiväleistä, ja toki myös aina vähän jännittävistä sarjahypystä, liikkeestä istu jätä koira:sta, valkovuokosta ja edessä peruuttamisesta. Halli oli suoritusten aikaan tosi hiljainen, eli häiriöäänet erottuivat, pieni mutta intensiivinen yleisö tuijotti ihan kehän laidoilla, käytösruudun aikana taputettiin maaliintulijoille ja kuulutukset rikkoivat hiljaisuuden, eli häiriöherkälle Visalle hyvin haasteelliset olosuhteet. Vaisu oli autosta sen hakiessani aika pitelemätön, vaikka käytin sen pienellä kävelylläkin omaa vuoroa odottaessa. Se äänteli, murisi ja haukahteli muille koirille ja hinkui ihmisten perään sellaisena adhd-hyrränä, että teki mieli hypätä autoon ja kadota yön pimeyteen sen kanssa. Mentiin kuitenkin vuorollamme radalle, ja kas - pikkukoira kasasi itsensä ja teki keskittyneesti, joskin hieman paineistuneen tuntuisena tavanomaisen suorituksensa. Käytösruudussa sitä alkoi sitten ahdistaa enemmänkin, kun joka puolella oli niitä tuijottavia ihmisiä ja hiljaisuuden rikkovia yllättäviä ääniä, mutta se siinä korvat tiukasti luimussa ja silmät päästä pullistuen kuitenkin istu ääntelemättä ja liikkumatta koko kolmeminuuttisen. Radan jälkeen makupaloja ja sitten ulos rentouttelemaan Visaa. Yllätys oli melkoinen, kun pisteet tulivat netin tulospalveluun: 99! Ainoa virhekohta oli ollut saksalaisen käännöksen huono alku, minkä kyllä itsekin huomasin radalla. Vielä isommat yllätykset olivat, että a) kukaan muu ei saanut meitä parempaa tulosta tuolta radalta ja b) kahden radan yhteistuloksissa meidän pisteet riittävät SM-pronssiin! 

Virallista tavoitetta ei siis saavutettu, sehän oli 4. tai 5. sija ja valokuvauksilta välttyminen, mutta ehkä me kestetään. ;) Paluumatka oli kyllä aika karsea, ajoaika Rovaniemelle on normaalit lyhyet tauot pitämällä noin 9 tuntia, ja matkaan päästiin vasta 21.30 palkintojenjaon päätyttä. Päädyin lopulta ottamaan ensin torkut Pihtiputaalla ja lopulta Muhoksella luovutin, laskin penkin vaaka-asentoon ja kävin levikepaikalle ihan kunnolla nukkumaan aamuun asti. Hyvin ehdittiin perille yhteentoista mennessä ennen kerhonmestaruusagilitykisojen maxi-kolmosten alkua :-D  Tosin niistä kisoista ei paljoa jäänyt jälkipolville kerrottavaa, ekalta radalta hyl ja toiselle en sitten enää osallistunutkaan, kun Visa maaliin tultuaan ilmeisesti liukastui ja kaatui, ja näytti sen verran varovaisesti liikkuvalta loppuverryttelyssä, että peruin toisen startin.

Viikonlopun opetukset:

- Ei tarvitse olla huippu, riittää että ei tee isoja mokia. Visalla on paljon pieniä epätarkkuuksia ja sen käännökset ja perusasennot ovat väljiä, mutta kun rallyssä ei pienistä vinouksista rokoteta, niin ne eivät haittaa. Vipin perustyöskentely on paljon näyttävämpää, mutta kiihkeänä koirana se tekee helpommin isojen pistemenetysten virheitä. (Tosin tälläkin kertaa sen virheen tein minä, mutta kuitenkin...)

- Älä enää ikinä yritä yksin ajaa Roi-Tre-Roi-matkaa vain yhdellä yöpymisellä...

- Kuljeta aina kisarepussa mukana autonavaimen varaparistoa.

39105193_10156520554238350_6182180031851

Ylläoleva Maaseudun tulevaisuuden artikkeli tiivistää aika hyvin ajatukseni. Vaisu-Visa on ylittänyt kaikki odotukseni harrastuskoirana, ja varmaan aika monen meidän yhteiselon paria ensimmäistä vuotta seuranneen odotuksetkin. Sillä on paljon puutteita luonteessa, mutta jotenkin se aina onnistuu tekemään parhaansa ja ylittämään itsensä kisoissa, jokaisessa meidän kolmesta lajista. Kiitos Mirkalle (ihan itse värin perusteella valitsemastani ;)) pennusta, josta kasvoi hyvin omituinen vähän reppana bordercollie, mutta äärimmäisen hellyttävä ja ihan kaikkensa miellyttääkseen yrittävä uniikkiyksilö, joka loppujen lopuksi oli muutenkin kuin väriltään juuri se oikea koira minulle.